Olen kuvitellut, että koska olen mies ja vielä keski-ikäinenkin sellainen, niin syömiseen, ruokariippuvuuteen tai kehonkuvaan liittyvät ongelmat eivät voi koskettaa minua. Eivätkös nuo ole niitä nuorten naisten juttuja?
Kovinpa vähän minä mistään tiesin.
Omassa elämässäni masennus on ollut käytännössä aina matkakumppani. Samoin raju trauma- ja koulukiusaamistausta on jättänyt jälkensä, erityisesti siihen miten suhtaudun itseeni ja omaan kehooni. Itsemyötätunto ei ole välttämättä suurimpia vahvuuksiani. Genetiikkani vuoksi luontaisesti melko pienikokoinen ja hintelä; en se harteikkaan jykevä viikinkisoturi, joka toivoisin salaisissa unelmissani olevani.
Olen kuitenkin ollut siinä mielessä onnekas, että itselläni ei ole ollut vahvoja tunteita ruokaan tai syömiseen – tai sen verran kyllä, että lohtusyöminen on ollut aina tuttua, erityisesti raskaimpina masennuskausina.
Mutta esimerkiksi syömishäiriöiden kirjo kuten ahmimishäiriö tai ruokariippuvuus – olen kuvitellut että miehenä olen jotenkin immuuni noille. En ole ymmärtänyt, että nuo sekä myös kehonkuvan häiriöt voisivat koskettaa minua.
Asiassa tapahtui muutos kun masennukseni paheni vaikea-asteiseksi ollessani ollessani n. 45-vuotias. Sairaus tiputti minut pois työelämästä ja seurauksena oli vuosia, jolloin vietin lähes vuorokaudet ympäriinsä horteessa sängyssäni maaten. Ainoat käyntini ulkona (ja samalla kontaktit muuhun maailmaan) olivat, kun silpaisin lähikauppaan tai kioskille.
Ostinko ruokaa? No tavallaan. Kannoin kotiin pussikaupalla pakastepizzoja, suklaalevyä, jäätelöä, sipsejä sekä janoon tietenkin limuja ja energiajuomia. Koko aikuisiän n. 70 kilossa normaalisti pyörinyt kehoni muuttui melko nopeasti yli satakiloiseksi masentuneen passiiviseksi linnakkeeksi, jonka sisällä ihmettelin mitä minulle oikein on tapahtumassa. Näin jälkeenpäin on ilmeistä, että kärsin ruokariippuvuudesta energiatiheisiin ruokiin. Ruokariippuvuudella saattaa olla yhtyeys myös masennukseen ja ahdistusoireisiin. Tätä yhteyttä tutkitaan parhaillaan lisää – oman kokemukseni mukaan yhteys tuntuu selvältä, mutta odotan lisää tutkimustuloksia aiheesta.
Asiasta lisää tästä Ähky-hankkeen blogikirjoituksesta tai esim. https://www.potilaanlaakarilehti.fi/artikkelit/ruokariippuvuus-on-yleinen-ongelma/
Tuo uusi kehoni oli hämmentävä – jonkinlaiseksi onnekseni en kuitenkaan kiinnittänyt painooni sen erityisempää huomiota, koska kaikki keskitymiseni ja kipuni oli masennuksessa. Ja haaveeni sekä vähäiset toiveeni siitä toipumisessa.
Havaitsin painoni oikeastaan vain sen kautta, että lääkäri totesi labra-arvojeni kutkutelevan kakkostyypin diabeteksen sekä rasvamaksan rajoja. Lisäksi kolestroliarvoni olivat nousseet hulluihin lukemiin. Lääkärini kehoitti minua tietenkin laihduttamaan – jota en onneksi tuon mielenterveyskatastrofini silmässä ryhtynyt tekemään.
Myöhemmin kun sain masennuslääkitykseni kohdilleen ja terapian myötä mielialani sekä elämänhallintani alkoi parantumaan, niin myös painoni lähti tippumaan luonnollisesti. Ylimääräiset kiloni lähtivät ikäänkuin masennuksesta toipumisen sivutuotteena järkevämmän syömisen ja lisääntyneen aktiivisuuden myötä.
Kolmen vuoden terapiaprosessi teki minusta hieman yllättäenkin intohimoisen treenaajan, jonka myötä minusta oli luonnollisen helppoa jättää esim. omituisen olon tekevät energiajuomat pois ja syödä säännöllisesti – jopa suht terveellisestikin. Terapian myötä parantuneen elämänhalun myötä oli luontevaa alkaa pitämään itsestään parempaa huolta.
Joten kaikkiko hyvin sitten?
Melkein; mutta olen ihan lähiaikoina saanut myös oman lisäannokseni miesten syömiseen ja kehonkuvaan liittyvistä häiriöistä.
Liikunnan myötä minusta on tullut selkeästi vahvempi, kestävämpi ja nopeampi – kiitos geenieni en ole kuitenkaan lähellekään sitä viikinkibodaria – mutta silti ihan tavallinen, hyväkuntoinen mies.
Mutta asiaan sisältyi myös ansa: En ole aikaisemmin esimerkiksi dietannut, mutta viime keväänä huomasin katselevani itseäni peilistä hyvinkin usein kummallisella silmällä:
Tiedän, että näytin ihan riittävän OK:lta paidan kera tai ilman paitaa – MUTTA, samalla olin sitä mieltä, että olkapääni ja käsivarret tarvitsisivat lisää lihasta. Ne alkoivat päivä päivältä näyttää mielestäni yhä hintelimmiltä.
Vaikka valokuvaajana tiesin, että se mitä näkyy peilistä riippuu täysin siitä, miten paljon ja mistä suunnasta valo sattuu tulemaan ja sen miten mieli vääristää sen miten näemme itsemme, niin silti menin ansaan. Ajattelin, että täytyy syödä enemmän. Minun täytyy ahtaa itseeni lisää energiaa ja proteiinia normaalin syömiseni päälle.
Huomasin jopa ahmivani jonkinlaisen pakkomielteen vallassa. Ilmassa oli ruokariippuvuuden oireita. Jonkin ajan kuluttua taas huomasin, että en ole tyytyväinen siihen miten vatsalihakseni näkyvät. Minulla oli mielestäni aivan liian paljon rasvaa. Saatoin jopa kipittää vaimoni luokse ja pyytää häntä sanomaan julman suoraan onko minulla daddymaha.
Kesän tullen tämä ajelehtimiseni sen välillä että onko minulla liian vähän vai liian paljon massaa päätyi niin hulluun tilanteeseen, että ryhdyin ihan oikeasti laihduttamaan – käytännössä ensimmäistä kertaa elämässäni. Samalla lisäsin liikuntaa entisestään; ilmassa oli jopa riippuvuussairauden merkkejä.
Jos kaltaiseni 56-vuotias, 174 cm pitkä ja 72 kg painava normaaliliikunnallisen näköinen mies alkaa dietata saadakseen vatsalihakset paremmin näkyviin, niin silloin on melko helppo päätellä, että kaikki asiat eivät ole nyt ihan hyvin.
Taas kerran minulla oli hivenen onnea matkassa: Huomasin, että energiansaannin rajoittaminen laihduttamalla vei nopeasti energiani. Olin väsyneempi. Kuntosali sekä lenkkeily tuntui viluisen ankealta puurtamiselta.
Tajusin pian, että peiliin tuijottamisen tie olisi loputon ja tuhoisa suo: Se rasvaprosentti joka tänään näyttäisi hyvältä olisi jo viikon päästä taas masentava. Tänään kivan näköinen hauis tuntuisi ensi kuussa aivan liian pieneltä jne.
Edessä olisi loputonta ruuan kanssa kikkailua ja peiliin tuijottelua ilman että voisin koskaan kokea tyytyväisyyttä ja rauhaa. Mikään ei tulisi riittämään.
Olen myös melko aktiivinen sosiaalisessa mediassa, pääosin Instagramissa, ja huomasin, miten monet kaltaiseni miehet kirjoittelivat kanssani masennuksen lisäksi tyytymättömyydestä omaan kehoonsa. Jutuissa toistui taruna jatkuvasta laihduttamisesta, joka aina romahtaa hallitsemattomaan energiatiheän ruuan ahmimiseen. Ymmärsin myös omalta ja monen muunkin kohdalta tutkimusfaktan, että suurella osalla hallitsemattomasta syömisestä kärsivistä on traumatausta.
Minulle tuli myös uutena tietona se, että siinä missä naisilla pääsääntöisesti syömishäiriöt ja kehonkuvan ongelmat vähenevät iän myötä, niin miehillä ne lisääntyvät! Usein miehillä näihin ongelmiin sattaa nivoutua myös päihdeongelmaa, jolloin asia on todella monisyisen vaikea. Ja myös niin vahvasti häpeää aiheuttava, että siitä on melkein mahdoton puhua ääneen.
Joten kaltaiseni keski-ikäinen mies, joka kärsii iän tuomasta valjuuden tunteesta on erittäin altis sairastumaan syömiseen liittyviin häiriöihin – yleisimmin ahmimishäiriöön ja ruokariippuvuuteen – sekä saamaan rajujakin kehonkuvan ongelmia. Pahimmillaan me tahdomme keski-iän kriisissä näyttää karskin suurilta barbaarisotureilta ja olla samaan aikaan villevalomaisen hoikkia, niin että jokaisen kylkiluun voisi laskea. Ei tarvita paljoakaan maalaisjärkeä ymmärtämään, että tuosta ei seuraa mitään kovinkaan hyvää.
Tiedon ja terapiassa saamani ymmärryksen avulla sain diettailuni loppumaan ja palasin ihan normaaliin kotiruokasyömiseen.
Lopetin myös tietoisesti jatkuvan vartaloni tarkkailun peilistä. Aamulla voin sanoa paidattomalle peilikuvalleni hyvää huomenta parranajon yhteydessä mutta se saakoot riittää.
Liikun edelleen aktiivisesti, koska se on minulle tärkeä osa masennuksesta toipumisessa – mutta olen mielen tasolla irroittanut liikunnan siitä miltä kehoni näyttää.
Kuntosalilla voin nauttia pelkästään sen antamista liikunnan ilosta ja siitä että tulen pikku hiljaa hivenen vahvemmaksi. Mutta se mitä liikkuminen tekee ulkonäölleni saa olla hyvän asian sivutuote, joka tulee jos ja miten on tullakseen. En arvota liikuntaa lihasten koon tai rasvaprosentin mukaan. Itseasiassa olen päättänyt, että rasvaprosenttiani en mittauta enää koskaan ja vaa’alla käyn ehkä parin viikon välein. Ja silloinkin vain tarkistaakseni, että syön riittävästi ja painoni ei ole laskenut.
Mutta tämä pienikin kokemukseni osoitti minulle, että miesten syömiseen liittyvät häiriöt kuten ahmimishäiriö ja ruokariippuvuus ovat totta. Samoin miesten kehonkuvaan liittyvät ongelmat ovat karua ja jatkuvasti lisääntyvää todellisuutta, johon liittyy valtavasti ahdistusta, häpeää sekä miehistä puhumattomuuden kirousta.
Ehkä jossain vaiheessa olisi aika perustaa valtakunnallisia ja paikallisia miesten tukiryhmiä, joissa voisimme ihan aidosti kohdata ja tunnustaa reilusti nämäkin usein häpeälliset ongelmat ääneen. Ja alkaa toipua yhdessä vahvemmiksi ja kokonaisvaltaisesti avoimiksi sekä oikeasti terveemmiksi aikuisiksi miehiksi.
Jos tahdot lukea laajan naisnäkökulman ruokariippuvuuteen ja siitä toipumiseen, niin tästä kirjoituksesta löydät Suvin erinomaisen ja raa’an rehellisen toipumiskertomuksen.
Jarmo Glader
Toimiva ry:n viestintäsuunnittelija
Tekstin mielipiteet ovat hänen omiaan ja hän oppii mielellään aiheesta lisää.
